Jyväskylän kaupungin teatteri esittää tänä keväänä Arthur Millerin näytelmän ”Tulikoe”. Se kertoo Salemin noitavainoista Uudessa Englannissa eli nykyisessä Pohjois-Amerikassa. Näytelmän on ohjannut Johanna R. Freundlich. Suosittelen vahvasti. Tosi hieno tulkinta ehkä kaikkein kuuluisimmasta noitanäytelmästä. www.jyvaskyla.fi/kaupunginteatteri/naytelmat/tulikoe

Vainojen alku kuvataan Arthur Millerin ”Tulikokeessa” (alkuper. ”The Crucible”, 1953) historiallisesti melko tarkasti. Miller kuitenkin kirjoitti näytelmänsä mielessään aivan muut vainot: tuolloin Yhdysvalloissa oli meneillään senaattori Joseph McCarthyn lietsomat kommunistivainot, jolloin mm. Charlie Chaplinia epäiltiin epäamerikkalaisen toiminnan suosimisesta.

Salemin vainojen esikuva oli Ruotsin suuret vainot. Niistä kirjoitettiin englantilaisissa noitatutkielmissa, jotka tunnettiin siirtolaisten joukossa. Tätä on tiedetty epäillä jo aikaisemmin, mutta professori Bernard Rosenthal vahvisti minulle henkilökohtaisesti helmikuussa (2010), että yhteys on varma. Hänkään ei kuitenkaan ole ehtinyt asiasta vielä kirjoittaa. Bernie toimitti valtavan painetun lähdekokoelman Salemin vainojen asiakirjoista aivan äskettäin. Teos, joka painaa kiloja, ei ole missään suomalaisessa kirjastossa – tietenkään – mutta se on minulla, ja intoutuneet voivat tulla sitä yliopistolle tutkimaan.

Tyypillistä Pohjois-Amerikan ja Ruotsin vainoaalloille oli lasten ja nuorten suuri osuus tapahtumissa. Salemin vainot alkoivat Salemin kylästä, joka nykyään tunnetaan nimellä Danvers. Siellä asui tuolloin hiukan yli 200 aikuista lapsineen. Useimmat olivat maanviljelijöitä. Kaikkiaan seutukunnalla syytettiin noituudesta yli 150 ihmistä mutta vähemmän kuin puolet syytetyistä asui Salemin kylässä.

Salemin vainoissa noitia ei poltettu roviolla vaan heidät hirtettiin. Oikeudenkäynnit alkoivat vuonna 1692 eli jopa myöhempään kuin Suomessa. Kaikkiaan 19 kuolemantuomiota noituudesta pantiin toimeen samana vuonna. Joukossa oli miehiä ja naisia.

Totuus paljastui Salemissa nopeasti. Jo saman vuoden syksyllä oikeudenkäyntejä arvostelleet olivat vahvemmalla. Vuosien myötä monet, jotka olivat syyttäneet ja tuominneet muita noituudesta, omantuntonsa vuoksi halusivat tai pakosta joutuivat julkisesti katumaan sokeuttaan ja sen tuomaa kiihkoa. Pastori Samuel Parris, yksi näytelmänkin päähenkilöistä, esitti katumuksensa mutta silti hänet erotettiin seurakuntalaistensa epäluottamuksen vuoksi (1697). Aivan täyttä vastuuta teoistaan kukaan katujista ei ottanut. Paholainen oli johtanut heitä harhaan, kuten Samuel Parriskin valitti. Noituuden tuomioissa se, että todisteet olivat huonoja, selitettiin sillä, että Paholainen vääristi todistusaineiston. Se, että todisteita ei ole, selitettiin teorialla, joka piti todistaa!

On helppo syyttää ulkopuolisia tai jättää syy salaperäisille voimille, kuten Paholaiselle tai yhteiskunnan rakenteille. Tahdomme uskoa, että tavallisilla ihmisillä ei ollut osuutta vainoihin olipa kyseessä kerettiläis-, noita- tai juutalaisvainot, Stalinin puhdistukset, Suomen sisällissodan kauheudet tai entisen Jugoslavian alueen kansanmurhat. Toisin on. Noitavainoissa tavallinen ihminen, sellainen kuin itse kukin meistä, sinkosi syytöksensä toista samanlaista vastaan. Hän teki sen, vaikka tiesi karmeiden julmuuksien uhkaavan kiistakumppaniaan.

Kuinka usein syynä oli todellinen usko toisen syyllisyyteen tai hysteria ja muu selitettävä mielenhäiriö, mene ja tiedä. Nykyään historiantutkijat tietävät, että perin usein taustalla oli alhainen, pahantahtoisuuden ruokkima henkilökohtainen motiivi. Oliko se suoranaista pahuutta? Historian vainoissa tavallisen ihmisen rooli on ollut suurempi kuin jälkipolvetkaan ovat halunneet myöntää.